KAEMista innovoitua: alkaako nyt ulkona liikkumisen renessanssi?

Arto Tiihonen

KAEMista innovoitua: alkaako nyt ulkona liikkumisen renessanssi?

Aloitin tämän blogisarjani 9. huhtikuuta kuvaamalla alustavasti Koronan aiheuttamaa elämäntapamuutosta (KAEMia). Missähän nyt mennään?

Nyt parisen viikkoa myöhemmin näyttää siltä, että luonnossa liikkuminen on ainakin lisääntynyt huomattavasti. Varsinkin pienten lasten perheet liikkuvat enemmän yhdessä kuin aiemmin. Tämä on toki kokemustietoa, mutta vahva luottamus sen todenperäisyyteen on olemassa, kun havainnot ovat niin vakuuttavia.

Samanaikaisesti sisäliikkuminen on loppunut melkein kokonaan. Vai onko? Ainakin meillä jumpataan nyt netin ohjeiden mukaisesti enemmän kuin koskaan. Vaimo taisi jumpata jo aamulla kaksi tuntia – itse olen pyrkinyt tekemään ainakin yhden jumpan päivässä.

Olen kuullut muualtakin, että olohuonejumpista on tulossa ”nettihitti”. Tämän tosiaan toivoisi laajenevan varsinkin miesten harrastukseksi. Tästä yhdessä blogissani kirjoitinkin.

KAEMissa onkin nyt kysymys tästä: pystymmekö oppimaan uutta ja aloittamaan uusia tapoja liikkua? Mikään aiempi tutkimus ei pysty ennustamaan, miten tällaisessa äärimmäisessä (muistettaneen edelleen, ettei tällaista ole Suomessa eikä maailmassakaan koskaan koettu) poikkeustilassa toimimme.

Liikuntasosiologina uskallan kuitenkin tulkita, että liikkumisen merkitykset ovat tässä poikkeustilassa selvästi lisääntyneet ja saaneet erityistä merkityksellisyyttä, jota normaalioloissa ei yksinkertaisesti voi ollakaan. Kilpailevia vaihtoehtoja ulkona lenkkeilylle ei nyt ole tarjollakaan – en voi lähteä leffaan, en katsomaan lätkämatsia tai kuuntelemaan konserttia. Shoppailukin on melkein kiellettyä.

Pakko ei normaalioloissa ole kovin hyvä motivointikeino ellei sitä pakkoa ole mielletty välttämättömyydeksi. Mekin hiihdimme lapsena kouluun ”kesät talvet”, kun ei ollut muita vaihtoehtoja. Teimme välttämättömyydestä hyveen, jolla voi nyt jopa leuhkia. Näin poikkeustiloissa usein käy.

Uskon, että monet pystyvät jatkossakin perustelemaan lisääntyvää ulkona liikkumistaan vaikkapa osallistumisellaan samalla ”ilmastotalkoisiin” tai sillä hyvinvoinnilla, jonka he nyt poikkeustilan aikana saavat itselleen ja läheisilleen hankittua. Jotta lenkkeily jatkuisi normaalioloissakin, tarvitaan juuri näitä moninaisia merkityksiä.

Olohuonejumppaakin pitäisi pystyä jatkossa ”markkinoimaan” niin, että hyvä harrastus jatkuisi, vaikka ilmaiset jumpat loppuisivatkin. Paras markkinointikeino on tietysti se hyvä ”käyttäjäkokemus”, jonka me nyt voimme saada sieltä olohuoneen matolta. Käyttäjäkokemuksen voi myös tehdä yhteisölliseksi: vaimoni on perustanut whatsapp-ryhmän, jossa hän ystävineen jakaa jumppakokemuksiaan.

Kansakuntamme on sopeutunut yllättävän hyvin poikkeustilaoloihin. Tätähän on kestänyt nyt laskutavasta riippuen 4-5 viikkoa, mikä on vasta alkua (on parempi ajatella jonkun poikkeustilan kestävän kauemmin kuin että odottaa sen joka päivä loppuvan. Oikeastihan en tiedä, onko näin.).

Samalla huomaan, että poikkeustilan purkaminen tuntuu olevan ihmisille ja organisaatioille jopa vaikeampaa kuin siihen meneminen ja alistuminen.

Oma opittu aktiivisuuteni on koko ajan sotinut passiivista alistumista vastaan ja jatkuvasti yritän pitää mielessäni, mikä tässä suojautumisessa on aivan välttämätöntä ja tavoitteen kannalta oleellisinta. Olen melko varma, että me kaikki joudumme tulevaisuudessa miettimään tätä samaa aivan henkilökohtaisella tasolla, koska yhteisiä rajoituksia tullaan purkamaan, vaikka tarttumisvaara ei tule katoamaan pitkään aikaan.

Olohuonejumpat ja ulkona liikkuminen tulevat olemaan turvallisia tulevaisuudessakin. Oletan myös, että yksin tai oman perheen kanssa liikkuminen ulkoliikuntapaikoilla ja urheilukentillä on seuraava iso askel. Meidän pitäisikin oppia käyttämään osin aivan loistavia ulkoliikuntapaikkojamme turvallisesti. Urheiluseurat voisivat nyt ottaa sen kuuluisan kopin ”turvallisesta liikkumisesta ulkoliikuntapaikoilla”. Kentille tarvitaan kunnon ohjeistus ja ystävällisiä, mutta riittävän tiukkoja ohjaajia.

Varmaan tarvittaisiin uutta ajattelua ulkokenttien käyttöönkin eli turvallisia, mutta motivoivia liikuntamuotoja, kuten vaikkapa ”kiertoharjoittelua turvavälein”. Koriksen heitto, lentopallon lyönti, jalkapallon potku voisivat olla yhden kiertoharjoittelun toimintapisteet. Yleisurheilulajit kiertotreeninä on tosi helppo organisoida turvallisesti. Kunnatkin voisivat tukea poikkeustilasta kärsiviä urheiluseurojaan tällaiseen poikkeustilatoimintaan järjestämällä koulutuksia ja antamalla avustuksia.

Synkistelyn sijasta kannattaneekin esittää myös visioita ulkona liikkumisen renessanssista. Renessanssin aikanahan käännyttiin takaisin ”antiikin aikoihin” ja haettiin sieltä innoitusta taiteeseen ja kulttuuriin.  Nyt ei ehkä tarvitse mennä antiikkiin asti – sekin riittää, että muistellaan aikaa 1960- tai vielä 1970-luvuilla, kun me omassa nuoruudessamme leikimme ja liikuimme todella paljon luonnossa ja ulkokentillä.

Ne tuntuivat 2000-luvun alussa todella antiikkisilta, mutta niinhän se on, että antiikin arvo nousee usein arvaamattomasti… Ne uudet tavat liikkua voivat ollakin vanhoja, mutta joskus ”vanhassa onkin vara parempi”!