Koronasta käänteen tekevä kokemus: liikkumisen aloitus, lisääminen ja jatkaminen koronan jälkeenkin…

Arto Tiihonen

Koronasta käänteen tekevä kokemus: liikkumisen aloitus, lisääminen ja jatkaminen koronan jälkeenkin…

Yksi asia on varmaa, vaikka koronasta ei vielä kaikkea tiedetäkään. Yksittäinen ihminen voi aivan varmasti parantaa vastustuskykyään tai ainakin selviämisennustettaan pitämällä omasta kunnostaan huolta. Se onnistuu liikkumalla aktiivisesti, syömällä terveellisesti ja nukkumalla riittävästi. Myös liiallista stressiä pitää välttää eikä positiivisesta mielialastakaan ole haittaa.

Helsingin Sanomien (https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000006502046.html) artikkelissa nämä asiat oli kattavasti kerrottu, mutta ongelmaksi lukijan ja aiheenkin kannalta otsikkoon jäi lauseen pätkä ”terve ihminen ei voi juuri kohentaa vastustuskykyään”.

Miksi puutun tähän sinänsä aivan oikeaan tietoon? Siksi, että artikkeli oli selvästikin kohdistettu vain ”terveille ihmisille”, koska siinä haluttiin leikata siivet poppakonstien käytöltä. Samalla unohtui, että väestössä näitä ”terveitä ihmisiä” on suuri vähemmistö.

Pelkästään ylipaino- tai liikkumistilastoja lukemalla voinee nimittäin päätellä, että vain noin kolmasosa väestöstä toteuttaa terveellisen liikunnan suositukset ja ylipainoisia on hiukan kriteereistä riippuen jopa yli puolet väestöstä.

Tähän sitten vielä päälle ne ihmiset, jotka ovat normaalipainoisia ja liikkuvat riittävästi, mutta joilla on jokin kansansairaus, kuten sydän- ja verisuonitauti, hengityselinsairaus tai jokin muu ”perussairaus”. Jätin listasta pois diabeteksen, koska oletin, että he ovat mukana jo noissa ylipainoisissa, vaikka kaikki eivät tietysti olekaan.

Mikä on siis lopputulemani: suomalaisissa on varmasti yli puolet, todennäköisesti paljon enemmänkin niitä, joille olisi todella paljon hyötyä varsinkin liikkumisen lisäämisestä, mutta tietysti myös noista muista vastustuskykyä lisäävistä elämäntavoista myös koronan aiheuttaman vaaran suhteen.

On muistettava sekin, että korona ei katoa nopeasti, joten ihmisillä on runsaasti aikaa lisätä liikkumistaan ja parantaa vastustuskykyään tämän epidemian aikana. Nyt olisi siis erittäin hyvä hetki muuttaa elämäntapojaan.

Artikkelin perusteella saattoi kuitenkin saada sen virheellisen kuvan, että kyse ei olisi mitenkään isosta asiasta, koska otsikon mukaan ”terve ihminen ei voi juuri kohentaa vastustuskykyään, mutta hän voi estää sitä huonontumasta”.

Tämä jälkiosahan edelleen pahensi artikkelin viestiä, koska se paljasti, että artikkeli oli tosiaan suunnattu vain ”perusterveille” tai jopa aktiiviliikkujille, joiden liiallista harjoittelua artikkelissa haluttiin hillitä. Se on toki tarpeellista, mutta heitä on kuitenkin vain murto-osa väestöstä.

Tämä paljastuikin selvästi, kun toimittaja kirjoitti: ”Koronaviruksen kannalta tavallisen treenaajan ei siis tarvitse lisätä harjoittelumääriään eikä muuttaa harjoituksiaan tavoitteellisemmaksi.” Mitenkähän tässä artikkelissa oli määritelty ”tavallinen treenaaja” ja miten oletetaan ”tavallisen lukijan” ymmärtävän tämän?

Mediaan kohdistuva kritiikki perustuukin usein tähän kuplaksikin nimettyyn ilmiöön: toimittajat etsivät uutisia omasta viiteryhmästään eli keski-ikäisistä, perusterveistä, hyvin koulutetuista ja työssäkäyvistä ihmisistä, joissa varmaan on ylimäärä sekä ”tavallisia treenaajia” että himokuntoilijoitakin.

Usein mediassa käytetyt asiantuntijalääkäritkin toimivat urheilijoiden parissa, joten viiteryhmä on koko väestöön nähden aika vinoutunut. Lehtiä lukevat kuitenkin myös perussairaat, ylipainoiset ja vähän liikkuvat. Se tuntuu joskus hyvinvointisivuja lukiessa unohtuvan.

Pitkäaikainen kokemukseni liikkumisen lisäämisen saralla kertoo, että ihmiset ovat erittäin hyviä lukemaan tietoja, joiden viestinä on tai voisi olla se, ettei tässä nyt mitään tarvitse tai kannata tehdä. Koronan kaltainen sattuman varaisesti leviävä tartuntatauti on tällaiselle ”kohtaloon uskovalle” ihmiselle kuin taivaan lahja. Minä en voi tehdä mitään, joten minun ei tarvitsekaan tehdä mitään. Heille poikkeustilan suoma kotikaranteeni ja pakkopassiivisuus on saattanut olla jopa hyvä kokemus, koska liikkuminenkin koetaan vain ulkokohtaisena suorittamisena.

Tämän voi myös päätellä lukemalla medioiden kommenttipalstoja, joissa kritisoidaan hallituksen moniin lakeihin perustuvia päätöksiä, joiden mukaan poikkeustila on lopetettava hallitusti heti, kun poikkeustilan aiheuttama vaaratilanne on ohitettu. Näissä kommenteissahan vastustetaan normaalitilanteeseen siirtymistä liioittelemalla vahvasti ja tunteikkaasti koronan aiheuttamia vaaroja. Osa vastustuksesta selittyy silläkin, etteivät nämä ihmiset halua tai voi ottaa vastuuta tekemisistään.

Suomalaisia kehutaankin ylhäältä tuleviin ohjeisiin sopeutumisen maailmanmestareina, minkä vastapuolena olemme huonoja ottamaan omaa vastuuta turvallisista käytännöistä koronakriisin aikana. Vaadimme hallitukselta ja jopa pääministeriltä yksityiskohtaisia ohjeita asioihin, joista luulisi maailman koulutetuimman kansan osaavan selvitä itsenäisemmin eri alemman tason asiantuntijaorganisaatioiden ja oman terveen järjenkin voimin.

Ehkäpä presidentti voisi nyt avata suunsa ja kehottaa suomalaisia liikkumaan luonnossa tai vaikka kiipeilemään puissa? Auttaisikohan se?

Leikki sikseen, mutta muistutettakoon, että Suomessa kuolee joka kuukausi yli 4000 ihmistä, kun koronaan on nyt kuollut alle 150 ihmistä kuukaudessa. Heistäkin osa olisi saattanut kuolla kausi-influenssaan tai johonkin muuhun syyhyn. Käytännöllisesti katsoen yksikään lapsi, nuori tai terve alle 50-vuotias ei ole kuollut tai edes sairastunut vakavasti koronaan. Jopa Martti ja Eeva Ahtisaari toipuivat koronasta. Eikö ole jännittävää, että minusta tuntuu, etten saisi julkaista tällaisia totuuksia, koska kuoleman pelkoa ei Suomessa saa vähätellä.

Yhteiskunta ei kuitenkaan voi toimia yksilöiden pelkojen pohjalta, vaan on nähtävä ”yleinen hyvä”. Yleinen hyvä ei valitettavasti ole kaikille se paras mahdollinen maailma. Kompromisseja on tehtävä. Ruotsissa painopiste on selvästikin enemmän ”yhteisen hyvän” puolella, vaikka emme vielä voi tietääkään, kumpi kansakunta onnistuu selviämään paremmin tästä vitsauksesta.

Palataan asian ytimeen eli siihen, että riittävä liikkuminen on todellakin erittäin tärkeää ihmisille, vaikka meillä ei edes olisi koronaepidemiaa. Suurella tai jopa suurimmalla osalla suomalaisista olisi tarvetta lisätä liikkumista, jotta heitä voisi edes kutsua ”perusterveiksi”.

Mainittakoon tässä, että en itsekään yli 60-vuotiaana astmaatikkona ja suolistosairaana ole perusterve ja lähipiirissäni on useita riskiryhmään kuuluvia ihmisiä. Lisäksi asun alueella, jossa on keskivertoa enemmän koronatartuntoja. Pelko taitaakin olla määre, joka sekin on käänteisesti kokemuksellista: mitä vähemmän omaa kokemustietoa koronasta tai sen uhasta on, sitä enemmän se herättää pelkoa. Tämähän on todistettu pätevästi myös vieraan pelon suhteen. Korona on tosielämän ”The Thing”.

Olen itsekin havahtunut terveelliseen elämään jo nuorena juuri astman, keuhkokuumeen, sydänvian ja henkisen stressin aiheuttamien negatiivisten kokemusten seurauksena. En siis itsekään ole valinnut elämäntapaani oppikirjojen tai tutkimusten perusteella, vaan aidon kokemuksen pohjalta. Ja ymmärrän erittäin hyvin, miten vaikeaa on muuttaa elämäntapojaan ilman oman kokemuksen antamaa selkänojaa.

Artikkelissani (alla viite) astmakokemuksistani kerroin jo kolmisenkymmentä vuotta sitten ne samat asiat, joita Hesarin käyttämät asiantuntijalääkärit nyt painottivat liikkumisesta, ruumiin ja mielen tasapainosta. Silloin niitä ei ollut vielä tutkittukaan lääketieteessä. Kun olin 1970-luvulla teini-ikäinen astmaatikko, ohjeeksi sain urheilemisen lopettamisen ja myöhemmin Kelakin suositteli liikuntatieteellisten opintojen vaihtamista johonkin sopivampaan. Ohjeet ovat heittäneet 40 vuodessa häränpyllyä. Onneksi en uskonut asiantuntijoita, joilla ei ollut asiasta tutkimuksellista eikä kokemuksellista tietoa. Nyt liikkumisen suuret terveyshyödyt tiedetään paljon paremmin, vaikka on muistutettava, ettei tiedekään vielä kaikkea tiedä.

Esimerkiksi sitä ei tiedetä, miksi ihmiset eivät liiku riittävästi, vaikka sitä tutkittua tietoa on nyt lähes määrättömästi.

Kokemuksia tutkineena toivonkin, että korona toimii herätyksenä niillekin, joiden on vaikea ymmärtää hitaasti ja epädramaattisesti etenevien sairauksien vaikutuksia terveyteen ja jopa kuolleisuuteen. Toivon myös hartaasti, että se herätys tai käänteentekevä kokemus tulee ilman koronaan sairastumistakin. Siksi olinkin niin harmistunut Hesarin artikkelista, jossa vähäteltiin kuntoilun hyötyjä.

Liikkumisen aloittamisen ja jatkamisen ongelma on kuitenkin vasta puoliksi ratkaistu tuon mahdollisen havahtumisen jälkeenkin. Tämähän on nähty niin laihduttamisen kuin kuntoilemisen lyhytkestoisuudessa, vaikka ihminen olisikin saanut hyvän alkusysäyksen. Kenelläkään ei valitettavasti ole ihmemetodia, joka tepsisi jokaiseen yksilöön. Varmaan sitä jaettaisiin nyt ilmaiseksi valtion tuella tai sillä tienattaisiin huimia summia kaupallisena tuotteena.

Olen myös saanut tutkia ihmisiä, joilla tämä patentti tuntuu olevan hallussa. He löytävät liikkumisestaan monenlaisia kokemuksia ja merkityksiä. Hyvä esimerkki on tuo alla näkyvä artikkeli ”Miksi ikämies liikkuu”, joka pohjautuu tutkimukseeni aktiivisesti liikkuvista ikämiehistä.

Patentin löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Nykymaailmassa on niin paljon passivoivia vaihtoehtoja tarjolla ja hienosti paketoituina. Yksi niistä on valitettavasti länsimainen lääketieteemme, joka on hoitanut pois suuren osan tartuntataudeistamme ja osan elämäntapasairauksistamme tai pikemminkin niiden oireista. Emme enää koe sairauksia samoin kuin oma sukupolveni, joka joutui tuntemaan konkreetisti nahoissaan mm. vesi- ja tuhkarokon, jota nyt pidetään hyvinkin vaarallisena sairautena.

Italian suuret koronakuolemaluvutkin selittyvät osaltaan antibioottien ylettömällä käytöllä, joten koronasta usein seuraavaan bakteeritulehdukseen, kuten keuhkokuumeeseen, ei siellä enää löydy tepsiviä antibiootteja. Suomessa ei onneksi käytetä yhtä paljon antibiootteja, mutta liikunta-alan ihmisenä ihmettelen suuresti sitä, että Suomessa hoidetaan lääkkeillä elämäntapasairauksia, joihin auttaisi yksinkertaisesti liikkumisen lisääminen.

Itse en käytä astmalääkkeitäkään, koska se auttaa minua pitämään itseni kunnossa ja sairauteni kontrollissa. Iso osa diabeetikoista, verenpainetautisista ja astmaatikoista saisi terveen paperit vain säännöllisesti liikkumalla. Aika paljon säästettäisiin lääke- ja sairaanhoitokuluissakin ja saataisiin lisää aktiivisuutta työ-, harrastus- ja perhe-elämään. Positiivinen ajattelija toivookin, että ihmiset nyt koronakaranteenin innoittamana jatkavat lisääntynyttä luonto- ja perheliikuntaansa.

Ero kokemuksen ja tiedon välillä on selvä: tutkimukset ovat osoittaneet liikkumisen hyödyt vääjäämättömästi, mutta se tieto ei näytä johtavan toimintaan. Itse pohjasin liikunnallisen elämäntapani pääasiassa omaan kokemukseeni ja tietysti jo silloin tiedettyyn. Sen voisi kiteyttää lausahdukseen, ettei hyvästä kunnosta voi olla ihmiselle haittaa tai antiikin ajoilta periytyvään sanontaan ”terve sielu terveessä ruumiissa”.

Eriytyneen tieteen ongelma onkin nykyään jo tunnistettu: kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja terveyden merkitystä ei enää ymmärretä, kun jokaiseen oireeseen ja sairauteen pitäisi löytyä spesifi ja tehokas hoitokeino. Tämä konkretisoituu erinomaisesti koronakriisin aikana, kun meillä ei ole käytössämme sitä juuri tähän virukseen tepsivää lääkettä tai hoitokeinoa.

Olemme neuvottomia, vaikka jokainen voisi helposti lisätä omaa selviytymiskapasiteettiaan muuttamalla korona-arkensa liikunnallisemmaksi ja muutkin elämäntapansa terveellisemmiksi.

Mikään tieto ei kuitenkaan saa ihmistä muuttamaan elämäntapaansa ellei hänellä ole tavoitetta, johon pyrkiä. Jos ihminen on tyytyväinen elämäänsä, vaikka hän joutuisikin käyttämään suuren määrän lääkkeitä, niin vaikea häntä on saada harrastamaan liikuntaa.

Hesarin artikkelissa tavoiteosio oli todella vaatimaton: jos olet terve, niin jatka vain samaa tahtia tai ehkä se viesti oli jopa sellainen, että varo liiallista treenaamista. Olisiko siinä voinut olla edes pieni maininta niille, jotka eivät täytä terveen kriteereitä vai olisivatko ne tavoitteet olleet aivan liian vaativia noudatettaviksi? Tilastojen perusteellahan näin aivan varmasti onkin.

Aiemmin tässä blogisarjassani ilahduin siitä, että perheiden yhteinen (luonto)liikkuminen on lisääntynyt ja tietääkseni myös nettijumppien seuraaminen – kaiketi myös tekeminen – on ollut suurta.

Nyt pitäisi tuo alkukokemus jalostaa merkitykselliseksi arkiliikkumiseksi eivätkä siihen riitä pelkät terveysperusteet, koska näitähän lienee nyt sata- tai tuhatkertaisesti enemmän kuin omassa lapsuudessani ja nuoruudessani 1960- ja 1970-luvuilla, kun väestö liikkui paljon enemmän kuin nyt.

Tähän tarvitaan vertaistukea ja –kokemuksia. Ihmisethän janoavat vertaisasiantuntijoiden antamaa tietoa, koska se koetaan todellisempana kuin tieteellinen tieto. Nyt kaivattaisiinkin kokemuksia ja tarinoita siitä, miten ja miksi koronan aikana aloitettu liikkuminen jatkuu, jatkuu ja jatkuu…

Itselläni on tästä henkilökohtainen kokemuskin. Kun jouduin lonkkaproteesileikkaukseen kahdeksan vuotta sitten, aloin kirjoittaa blogeja toipumisestani ja kuntoutumisestani. Kirjoitin ensin päivittäin ja jatkoin epäsäännöllisemmin kokonaisen vuoden.

Hämmästykseni on ollut suurta, sillä juuri näitä blogejani on luettu selvästi eniten ja kiittäviä kommenttejakin olen saanut kymmeniä. Kyse on ollut juuri siitä, että olen tarjonnut lukijoilleni vertaisen samaistumiskohteen kuvaamalla omaa kuntoutumisprosessiani sellaisena kuin olen sen itse kokenut ja tulkinnut. En ole väittänyt, että näin pitäisi kaikkien tehdä tai että minun tapani sopisi kaikille. Sekin on näköjään riittänyt siihen, että ihmiset ovat saaneet voimaa omaan kuntoutumiseensa.

Korostan, että oma tukeni on ollut lähinnä liikkumiseen rohkaisemista eikä mitään fysioterapeuttista tai muuta asiantuntijatietoa. Olen toki liikunta-alan asiantuntijana hiukan tavallista ihmistä kyvykkäämpi kuvaamaan ja tulkitsemaan omia kokemuksiani. Ja tiedän, miten tärkeitä merkitykselliset kokemukset ovat liikkumiselle.

Tiihonen, Arto (1994) Asthma – The Construction of the Masculine Body. International Review for the Sociology of Sport (29) 1, 50-62.

Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.

Tiihonen, Arto (2013) Lonkalta meni – vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf).   Blogiartikkeli sivulla www.miksiliikun.fi, 3.3.2013.