Sitkeää koronaliikkumista eli koronaliikuntasosiologin ajankohtaiskatsaus

Arto Tiihonen

Sitkeää koronaliikkumista eli koronaliikuntasosiologin ajankohtaiskatsaus

Kolme kuukautta sitten kirjoitin viimeksi koronasta ja liikkumisesta (https://www.miksiliikun.fi/2020/06/07/poikkeustilakevat-2020-liikkumisen-ja-miesten-nakokulmista-koronakirjoituksiani1/). Viimeisessä ”poikkeustilapuuhaablogissani” aiheenani olivat liikkumistavoitteet poikkeustilan jälkeen (https://tuki.kunnolla.fi/2020/06/05/blogi-miten-rakentaa-fiksut-liikkumistavoitteet-poikkeustilan-jalkeen/). Kannattanee tsekata muitakin blogejani, sillä poikkeustilaahan me vieläkin elämme.

Tilannekatsaus koronaan

Kesä meni koronan ja osin liikkumisenkin kannalta melko normaalisti, kun poikkeustilasäännöt kumottiin ja ulkoliikuntapaikatkin olivat auki. Kesällähän liikutaankin paljon ulkona, joten ongelmia oli paljon vähemmän kuin nyt sisäliikuntakauden alussa. Koronakin pysyi hyvin kurissa eikä se ole vieläkään muuttunut paljon puhutuksi ”toiseksi aalloksi”. Tilanne ei kuitenkaan ole mitenkään stabiili, vaikka tätä tilannetta voineekin tulkita jo ”uudeksi normaaliksi”.

”Normaali” ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi jotenkin helpompi asia kuin poikkeustila. Päinvastoin. Suomalaisethan sopeutuivat yllättävän hyvin poikkeustilaan, mutta vielä erikoisempaa on se, että maailmassakin on ollut vain muutamia protesteja poikkeustilasäännöksiä kohtaan. Monissa maissahan ne säädökset ovat suomalaisia tiukemmatkin. Todella yllättävää on toisaalta se, että ruotsalaiset ovat pitäneet ”normaalina” hyvin erilaista koronatilannetta kuin me muut. Yhteiskunta on ollut koko ajan avoimempi kuin vaikkapa muissa Pohjoismaissa.

Tämäkin kertonee siitä, miten erikoisesta asiasta on kysymys, kun puhutaan siitä, miten koronaan pitäisi suhtautua. Yksilöiden välillä täällä Suomessakin on esiintynyt erittäin suuria eroja koronaan suhtautumisessa. Joillakin taustalla tuntuu olevan rationaalisia perusteluja, mutta usein olen jäänyt kummastelemaan sitä, miten jotkut ihmiset suhtautuvat koronaan ja sen mukana tulleisiin käyttäytymissuosituksiin.

Sekin on toki sanottava, että yleisesti ottaen ihmiset siis ovat käyttäytyneet yllättävän fiksusti ottaen huomioon sen, miten epämääräistä tietoa meillä edelleenkin on käytettävissä koronasta ja sen moninaisista vaikutuksista ihmisiin ja yhteiskuntiin.

Näistä lähtökohdista nostin blogini otsikkoon sanaparin ”sitkeää koronaliikkumista” – miksi?

Aloitetaan koronaliikkumisesta. Tarkoitan sillä kaikkia koronaturvallisia liikunta- ja urheilumuotoja tai turvallisia tapoja harjoittaa niitä. Tarkennettuna tarkoitan juuri sinulle sopivia liikkumistapoja, sillä todennäköisesti rajoituksia liikkumiseen ja urheilemiseen vielä tulee ja meillä on hyvä olla monia vaihtoehtoja, joista valita. Ulkona voi siis harjoittaa turvallisesti useimpia liikuntamuotoja turvavälit muistaen, mutta sisätiloissa täytyy noudattaa erikoisjärjestelyjä.

Syksy ja talvi myös vähentävät monilta ulkona liikkumista, joten nyt kannattaisi varautua siihen, että ulkona liikkuminen on aina hyvä ratkaisu. Se tarkoittaa lähireitteihin tutustumista, ehkä sopivien talviliikuntavarusteiden hankkimistakin. Liikuntakavereitakin kannattaa etsiskellä naapuristosta ja ystävistä. Ja uusia ulkona liikkumisen tapojakin kannattanee opetella (ks. https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/10/blogi-mista-on-kysymys-kaemissa/).

Sisäliikunnassa meidän täytyy opetella käyttäytymään turvallisesti, sillä tätähän emme oikeastaan keväällä oppineetkaan, kun tilat suljettiin ja harrastukset lopetettiin. Alkusyksy on tässä ratkaisevaa aikaa, sillä kovin paljon ei tartuntaketjuja voi syntyä liikuntatiloissa ilman että salien ja lajien sulkemisiin mennään. Itse ajattelen, että tässäkin meidän tulisi toimia viisaasti eikä mennä totaalisulkemisiin yksittäistapausten perusteella.

 

Sosiologinen ja historiallinen suhteellisuudentaju sitkeyttä lisäämässä

Nyt tullaankin ensimmäiseen sitkeysasiaan eli ”sosiologiseen suhteellisuudentajuun”, jota me nyt erityisesti tarvitsemme. Asia on ollut ja tullee olemaan erityisen vaikea meille nykysuomalaisille. Tällä vuosituhannellahan olemme oppineet julkisen keskustelukulttuurin, jossa ”pitää olla aina oikeassa” ja voi olla aina oikeassa siellä ”omassa kuplassaan”.

Sosiologista suhteellisuudentajua eli edesmenneen taiteilija Jope Ruonansuun sanoin ”aattelepa omalle kohdallesi” –ajattelua toivoisin siis nykyistä enemmän. Korona-aika on alun harmonian jälkeen menemässä suuntaan, jossa voimakkaasti ”oikeassa olijoita” tuntuu löytyvän ihmeteltävän paljon, vaikka maailman viisaimmatkin ihmiset ovat epätietoisia siitä, mitä nyt tulisi tehdä. Korona vaikuttaa niin monin eri tavoin ihmisiin, ettei kaikille ja kaikkiin tilanteisiin oikeaa ratkaisua ole olemassakaan.

Suomessakin meidän tulisi oppia suhteellisuudentajua ja ymmärtää, että eri puolilla maata, erilaisille ihmisille ja erilaisissa työpaikoissa tai harrastuksissa voi olla erilaisia sääntöjä ja suosituksia koronan suhteen. Se on fiksua toimintaa, vaikka se saattaakin tuntua meistä epäoikeudenmukaiselta, jos ”joku saa tehdä jotain, mitä minä en saa”. Mikä siis on lapsellista ajattelua. Tai ainakin minun sukupolveni opetettiin niin ajattelemaan. Aikuismaista suhtautumista ja käyttäytymistä siis kaivattaisiin.

Aikaamme kuvastanee sekin, että mietin, voiko nykyään noin edes sanoa – leimaako lapsellinen lapset ja kuvaako aikuismainen enää sitä asiaa, miten sen itse nuoruudessani käsitin? Ymmärtänette kuitenkin pointtini.

Sitkeyden voisi muuten kääntää muodikkaasti ”resilienssiksi”, mikä onkin aika hyvä käsite, koska se tarkoittaa sellaista ”pajunoksankaltaista” sitkeyttä, notkeutta ja vahvuutta. ”Taipuu vaan ei murru” –asennetta. Sitähän nyt tarvitaan sekä yksilö-, yhteisö-, yhteiskunta että globaalilla tasolla. Koronaa ei ehkä voi voittaa, mutta sen voi kestää paremmin ja huonommin. Huonolta tuntuisi se, että painotettaisiin vain yhtä em. tasoista.

Yksilöiden sairastumisen ja mahdollisen kuoleman (näistä todennäköisyyksistä olisin itse kaivannut koko tämän kriisin ajan parempaa tilastollista ja suhteellisuudentajuista uutisointia, sillä aivan liian usein uutisista saa lukea numeroista, joita ei ole verrattu systemaattisesti sellaisiin lukuihin, joista näkisi mihin suuntaan epidemia on menossa) riski on yksi taso, mutta se ei ole ainut ratkaiseva taso eikä se ole riippumaton muista tasoista. Tämä tietysti on se ”pelkokerroin”, jonka kautta ihmiset eniten määrittävät omia ”varmoja mielipiteitään”. Koronan pitkittyminen vaatii kuitenkin sitä, että opimme elämään pelkojemme kanssa.

Siihen auttavat kokemuksellisen oppimisen periaatteet ja käytännöt, joissa tehdään asioita, jotka ovat pelottavia tai ainakin ennen kokemattomia, mutta koetaan kuitenkin turvallisissa oppimisympäristöissä. (ks. https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/12/blogi-kokemuksellista-oppimista-kotikouluihin-kylla-tastakin-selvitaan/). Omia pelkojaan voi siis oppia kohtaamaan vaikkapa luonnossa, liikkuessa tai opettelemalla uusia asioita. Se auttaa myös koronan aiheuttamien pelkojen kanssa.

Omaan arkeenkin voi lisätä tällaisia itseä tai lähipiiriä vahvistavia asioita, joissa koetaan uutta tai joissa opetellaan ymmärtämään tuttuja asioita uusilla tavoilla. Vaikka inhoankin termiä ”liikkua epämukavuusalueilla”, niin siitä tavallaan on kysymys eli itselle aiemmin vaikeasta asiasta täytyy oppia pitämään tai sitä täytyy ainakin oppia sietämään. Ei kannata olla allerginen asioille, joista ei ole vain jostain syystä tykännyt tai jotka eivät ole olleet kivoja. Itkupotkuraivareilla ei korona-aikana pärjää.

Kaksi asiaa on siis opittavaksi: sosiologinen suhteellisuudentaju eli se, että ymmärtää muiden ihmisten ja yhteisöjen erilaiset tilanteet ja sallii heille erilaiset säännöt, jos se on koronan kannalta fiksua. Sitkeää aktiivisuutta niissä rajoissa, mikä on turvallista. Tarkoitan siis monenlaista toimeliaisuutta, josta on sekä yksilöille, lähiyhteisöille ja koko yhteiskunnalle hyötyä.

Joskus, kun itse syyllistyn oikeassa olemiseen ja voimat meinaavat loppua, tuntuu siltä, että tarvitsen vielä yhtä näkökulmaa eli historiallista suhteellisuudentajua. Ajattelen omalle kohdalleni vaikkapa vanhempieni elämän 1930- ja 1940-luvuilla suuren puutteen ja maailmansodan aikakausina. Jos en pysty siihen, niin palaan vain omaan lapsuuteeni 1960-luvulla. Miten mahtavia ne lapsuuden kesät, mutta myös syksyt, talvet ja keväät olivatkaan, kun emme tienneet paremmasta, vaikka sitä kohti kuvittelimme menevämme! (ks. https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/).

Sellaista asennetta tarvitsisimme tänäänkin!